Hauskaa joulua!

Pikainen jouluntoivotus vain näin muuton ja New Yorkin reissun alla!

Tajusin yhtäkkiä viime viikolla että apua, joulu on ensi viikolla. On ollut niin kiireinen joulukuu etten ole ehtinyt tavoistani poiketen fiilistelemään joulua ollenkaan. Nyt yritän ottaa vahinkoa takaisin kuuntelemalla joululauluja youtubesta, ryystämällä Ikeasta ostettua glögiä ja mättämällä pipareita.

Muuton sain tosiaan järjestettyä keskiviikoksi. Sitten torstaina teen puolikkaan päivän töissä, jonka jälkeen suuntaan kentälle. LaGuardian kenttä New Yorkissa valittiin juuri virallisesti USA:n huonoimmaksi lentokentäksi, joten tuleepahan sekin kuriositeetti katsastettua.

Toivottavasti kaikki menee suunnitelmien mukaan, eikä Euroopan lumimyräkät tai muut hässäkät muuta joulusuunnitelmia. Mahtaisaa joulua kaikille, kuullaan taas ensi vuonna!

0<:)

Ja muuttohan siitä tuli

Jep jep, ennen joulun New Yorkin matkaa saan sitten hoitaa muuton alta. Juttelin Ainon vuokraemännän kanssa ja sovin muuttavani Ainon tilalle kun hän lähtee jouluna Suomeen. Takuuvuokra on maksettu, avain saatu ja muuttoapu rekrytty. Onneksi on autollisia kavereita: en tiedä kenen nämä kaikki roinat on, mutta ilmeisesti joudun ne ottamaan mukaani... Nopeasti sitä tavaraa näköjään kertyy vaikka kuinka olisi tietoinen 23 kilon painorajoituksesta paluulennolle.

Urvelokämppis teki sitten viikon mittaisen katoamistempun irtisanomishässäkän päälle. Pöydälleni oli ilmestynyt vuokraisännän kirjoittama kirje (jonka urvelo oli siis näpistänyt ja pantannut sitä viikon), mutta kämppiksestä ei näkynyt viiksikarvan vilahdustakaan. Viikon kuluttua se luikki häntä koipien välissä kotiin, jossa odotti yksi tuikea Anni.

Olin vakaasti päättänyt pitää urvelolle pienen puhuttelun, mutta eihän siitä lopulta tullut mitään kun toinen lähestulkoon rupesi itkeä tihuuttamaan. Sääliksihän sitä lähinnä käy - ei taida raukalla olla ihan kaikki inkkarit kanootissa. Tai lepakot tornissa. Tai muumit laaksossa. Tai kellogsit kipossa. Ja hissi ei varmasti kulje ihan ylimpään kerrokseen.

Eipä siinä mitään, sanoin urvelolle että minua haittaa vähemmän se että joudun muuttamaan kuin se että hän pimitti tätä tietoa, ja urvelo pyyteli kovasti anteeksi. Nyt on rauha maassa ja kaikki hyvin kämppiksien kesken. Yhteiseloa on jäljellä puolisentoista viikkoa, jonka jälkeen vaihdan yhden hönön kämppiksen about 15 toivottavasti vähän vähemmän hönöön kämppikseen. Täytyy kait kohtapuoliin ruveta harkitsemaan pakkaamista.

Uudessa talossa asuu tosiaan noin 15 muuta vuokralaista, plus perhe joka omistaa talon. Talo on kuulemma entinen luostari ja siitä syystä niin valtava. Vuokralaisilla on laskujeni mukaan käytössään neljä keittiötä ja ainakin kuusi kylppäriä, vaikka mahdollista on etten kaikkia niistä ole vielä edes löytänyt. Olen käynyt talossa pari kertaa Ainon luona kylässä, vaikuttaa ihan mukavalta.

Sinne siis siirrän roinani tuossa viikon päästä, Brunon ja hänen autonsa ystävällisellä avustuksella. Aatonaattona suhahdan sitten New Yorkiin joulua ja uutta vuotta viettämään, josta palaan suoraan uuteen kotiin. Aika huisia.

Nyt vaan ajattelen koko ajan kaikkea mikä voi mennä pieleen reissun kanssa... Eilen saatiin Ottawassa uusi otos näiden kuuluisasta ja aina yhtä iahstuttavasta jäisestä sateesta. Talon edessä kasvavan itkupajun jokainen oksa oli sentin paksuisen jääkerroksen peitossa. Jos ystävämme jääsade iskee otolliseen aikaan niin mitkään koneet eivät kyllä nouse ilmaan täällä. Eikä tietenkään sovi unohtaa Islannin tulivuorta!

Ristin nyt kyllä kaikki sormet, varpaat ja muut ulokkeet ja toivon ettei minusta tule oman elämäni Macaulay Culkinia: vaikka Yksin kotona -joulu on varmasti jälkeenpäin kerrottuna mitä riemastuttavin kasku, ei se juuri tällä hetkellä pahemmin houkuttele.

Puolentoista kuukauden kuulumiset sekä uusi käänne

Hah! Kuu ei ole vielä lähelläkään loppua ja nyt jo kirjoitan. Olenko mahdollisesti oppinut pitäytymään itse säätämissäni dead-lineissa?? Hyvä että on gradu jo kirjoitettu niin ei tarvitse tätäkään taitoa soveltaa käytäntöön...

Sen jälkeen kun kirjoitin lokakuun alkupuolella työpaikan virkistyspäivästä on siis tapahtunut mm. seuraavanlaisia asioita:

• Käväisimme muutaman kaverin kanssa road tripillä Quebec cityssä. Ajoin suurimman osan matkasta enkä edes osunut mihinkään/kehenkään. Lasken tämän henkilökohtaiseksi voitoksi. Reissu osui kiitospäiväviikonloppuun, joten päädyimme Quebecissä mm. lasten kurpitsamarkkinoille ja syömään vaahterasiirapista tehtyjä tikkunekkuja. Ne oli valuvia, yäks.
• Halloween hurahti ohi myös. Pukeuduin luonnollisesti Dame Ednaksi. Koska violettia peruukkia ei sen etsimiseen varaamani ruhtinaallisen 10 min. varoajan aikana löytynyt, käärin kupolini asianmukaisen väriseen hämähäkinverkko-koristemöhnään. Kaupanpäällisiksi tuli 3 hämähäkkiä, joten Ednakin sai juhlaan sopivan tuunauksen. Verkkoa olikin sitten kiva riipiä päästä illan päätteeksi.
• Sietää myös mainita pyhiinvaellusmatka jonka teimme työkaveri-Maikin kanssa Ikeaan ja sen lähellä sijaitsevaan venäläiseen herkkukauppaan, joka myy myös suomalaisia tuotteita. Saaliina glögiä, pipareita, Fazerin ruisleipää (jesssssss!) ja marjasuklaata, turkinpippureita ja sitruunalakua. Halleluja, sanonpahan vaan.
• Reilu viikko sitten käväisimme pikimmiten Torontossa. Matkaseuranani oli täyskädellinen norjalaisia, joten kielikylpy oli väistämätön. Kävelin ympäri kaupungin business-keskustaa kaula kenossa pilvenpiirtäjiä tuijottaen, nojaten niin pitkälle taakse että meinasin heittää lipat ihan vain painovoiman vaikutuksesta. Pää on yllättävän painava osa ruhoa. Tarkastimme Elisen ja Marnyn kanssa myös sellaisen vaatimattoman luontokohteen kuin Niagaran putoukset. Käsittämätön paikka... Putoukset olivat kieltämättä upeat, mutta ne eivät olleet suinkaan se osa matkaa joka teki suurimman vaikutuksen. Putouksia nimittäin ympäröi täysi pohjois-amerikkalainen hulluus: on peliluolaa, maailmanpyörää, lasten seikkailupuistoa, frankensteinia, king kongia, kirkkaita valoja, vilkkuvia valoja, väriävaihtavia valoja ja ääniä, ääniä kaikkialla. Muistatteko Pinokkiosta sen huvipuiston missä pahat pojat muuttuivat aaseiksi? Näköjään Disney kävi hakemassa inspiraatiota Niagaran putouksilta. Itse Niagara Fallsin kyläpahanen puolestaan oli kuin aavekaupunki. Kadut oli koristeltu joulua varten ja joululaulut pauhasivat taukoamatta katuvaloihin kiinnitetyistä kovaäänisistä. Missään ei näkynyt ihmisen ihmistä, ei edes kulkukoiria tai nurkissa hiippailevia kissoja. Koska päivä oli aurinkoinen ja kohtuullisen lämmin, oli kaupunki kuin jonkin maailmanlopun biohasardin jäljiltä, ja ainoa asia mikä oli selvinnyt oli yksi joululaulu-cd... Ja varmemmaksi vakuudeksi keskellä erästä tienristeystä nökötti paistettu kalkkunankoipi. Vähemmästäkin sitä kuvittelee joutuneensa jonkin kieroutuneen Truman show -piilokamerakällin uhriksi.
• Näiden enemmän tai vähemmän eeppisten tapahtumien väliin mahtuu aika läjä leffailtoja, pubi-iltoja, koti-iltoja, tutkimusretkiä Ottawan ihmeisiin, lounaita, kahvitteluja, kauppareissuja, jumppatunteja, sanalla sanoen elämää. Ai niin, ja vähän työtäkin. Siksi siis blogeilu (blogittelu? Mahtaa kielipuritaanit taas pyörtyä...) on jäänyt vähemmälle huomiolle. Yritän parantaa tapani ja kirjoittaa vastedes ainakin kerran kuukaudessa. Kuullaan siis joulun jälkeen taas, ehhehe.

Ei vaan, eiköhän tämä nettiaktiivisuus tästä taas kasva. Varsinkin kun täytyy teitä pitää ajantasalla tuoreen asuntodraamani käänteistä. Nythän on nimittäin niin että kämppikseni on saanut asunnosta niin sanotusti fudut eli häädön. Talon omistaja/vuokraisäntä väijytti minut aamulla töihin lähtiessäni kun rakas kämppikseni (joka myös urvelona tunnetaan) ei ollut pyynnöistä huolimatta välittänyt hänelle sähköpostiosoitettani tai puhelinnumeroani. Ilmeisesti vuokraisäntä oli ilmoittanut urvelolle jo pari viikkoa sitten että sietää lähteä vuodenvaihteeseen mennessä. Urvelo ei ole katsonut tarpeelliseksi informoida minua tästä käänteestä. Urvelo ei ole ehkä tullut ajatelleeksi että minulla on alivuokralaissopimus vain hänen kanssaan, ei itse asunnon omistajan, joten omistaja voisi halutessaan vaatia minua maksamaan koko asunnon vuokran urvelon takavasemmalle poistumisen jälkeen.

Älkää kuitenkaan vielä panikoiko: vuokraisäntä antaa minun jäädä asuntoon samalla vuokralla mitä olen tähänkin mennessä maksanut, mutta yksin. Hommassa on tietty yksi pikku juju. Hän haluaa nimittäin alkaa tehdä remonttia talossa, mikä tarkoittaa käytännössä sitä että tähän asuntoon vetäistään seinä niin että päämakkari poistuu käytöstä. En usko että tästä selvitään ihan täysin ilman iloisiin remonttiprojekteihin liittyviä sivuvaikutuksia. Ja niistähän kokemusta piisaa tähtiksen vessaremontin muodossa ihan tarpeeksi... Kaikki huonekalut, astiat ym. asunnossa ovat sitä paitsi urvelon omaisuutta, joten meikäläisen pitäisi vetäistä kunnon extreme home makeover -tyylinen shoppailu-extravaganza jos haluaisin vielä ensi vuoden puolellakin laittaa ruokaa, nähdä ympärilleni ja nukkua ihan peräti sängyssä.

Voi siis olla että häippäisen tammikuun alusta vihreämmille niityille, ts. kalustettuun asuntoon mielellään lähemmäs työpaikkaa. Yksi potentiaalinen kämppä on jo tiedossa kun työkaverini Aino lähtee jouluna takaisin Suomeen ja hänen huoneensa vapautuu. Vielä on kuitenkin turhan monta liikkuvaa osaa tässä yhtälössä jotta voin mitään sanoa varmasti. Antaas kattoa kuin ämmän käy.

Ja vaikka urvelo urvelo onkin, niin käy minun sitä kyllä sääliksi. Ei urvelo ole paha urvelo, urvelo on vain hieman sosiaalisesti rajoittunut. Ei kuulemma kommunikaatio pelaa. None of my business, mutta toivottavasti urvelolla on kuitenkin asiat muuten ihan kunnossa. Urveloa ei ole tänään kotona näkynyt, joten jännityksellä jäämme odottamaan taatusti leppoisaa keskustelutuokiota joka sen kanssa täytyy kait jossain vaiheessa käydä. Tai jos vain keräisin romppeeni ja livahtaisin karkuun?

Ja täällä taas!

... tosin vain ilmoittamassa että kyllä, olen edelleen hengissä ja voin hyvin eivätkä sormeni ole minkään friikkionnettomuuden takia kipsattuina/amputoitu/pysyvässä krampissa vaan olen vain ollut liian kiireinen/saamaton/kykenemätön keskittymään yli 5 min. kerrallaan yhteen asiaan työpäivän ulkopuolella jotta olisin saanut tuotettua lisää kuolematonta proosaa blogiini. Ja keskinkertaisuushan ei kuulu tyyliin. Hah.

Eeeenivei, homman pointti oli se että LUPAAN JA VANNON kautta äiti Teresan varpaiden että kirjoitan kuulumisiani tänne ennen kuin marraskuu on ohi. Mutta en tänään. Liian kiire käydä kampaajalla, jouluostoksilla, kahvilla, syömässä ja leffaillassa. Olkaatten siis luottavaisia siihen että lapsenne ei itke yksin kotona liian masentuneena edes blogia kirjoittaakseen.

Neljä päivää tehokasta peliaikaa ennen dead linea. Pitänee ruveta tekemään muistiinpanoja jotta voin laadulla korvata määrän puutteen. Hah, vol2.

Bataattiranskalaisia, kurpitsansiemeniä ja majavanhäntiä

Kanada jää helposti naapurinsa USA:n varjoon. Se on se iso maa pohjoisessa, joka on muuten samanlainen kuin USA paitsi että kaikki on vähän paremmin. Koulujärjestelmä on tasa-arvoisempi, ihmiset ovat rennompia (ja laihempia) ja jonkinlainen puolijulkinen terveydenhoitojärjestelmäkin löytyy. Mutta muutenhan se on ihan samanlainen kuin USA, eikö?

Totta on että maita yhdistää moni asia. Kummassakin tiet ovat suoria ja leveitä, ihmiset haluavat asua omakotitaloissa lähiöissä, annoskoot ja tuotepakkaukset ovat noin puolitoistakertaisia Eurooppaan verrattuna ja maapähkinävoi kuuluu perusruokavalioon. Kanadalla on kuitenkin myös omat erikoispiirteensä, ja nyt haluankin puhua hieman enemmän yhdestä tärkeästä elämän osa-alueesta, nimittäin ruoasta.

Ehkä yksi kuuluisimmista kanadalaisista erikoisuuksista - joka itse asiassa on Ottawasta lähtöisin - on BeaverTail, eli majavanhäntä. BeaverTail on vähän kuin litteä munkki, joka on venytetty majavanhännän muotoiseksi ja (kun kerran supersize me -mantereella ollaan) kokoiseksi. Päälle voi laittaa mitä mieli tekee: omenahillo ja nutella ovat suosittuja. Kuten kuvasta näkyy, yleensä pelkkä nutellakaan ei riitä, vaan sen päälle sirotellaan vielä tomusokeria sokerihumalan maksimoimiseksi. Kuvassa oleva riekale on ehkä neljännes kokonaisesta BeaverTailista, joten koko lätyskän mättämisen jälkeen verisuonet rukoilevat armoa.

Toinen kuuluisa Kanadan lahja maailmalle on maan ranskankielisestä osasta Quebecista kotoisin oleva poutine. Poutineksi kutsutaan mättöä jossa ranskalaisten päälle on heivattu juustokokkareita ja ruskeaa kastiketta. Mmmmm... En ole vielä kyseistä kulinaristista ihmettä kokenut, mutta eiköhän se tule testattua Quebec Cityssa. Olemme nimittäin lähdössä muutaman kaverin kanssa sinne viettämään kiitospäivällä pidennettyä viikonloppua. Quebec Cityssa asustaa myös se aito ja oikea poutine, joten elämyksiä on luvassa sektorilla jos toisellakin.

Hampurilaiset ovat peruseinestä Kanadassa, kuten USA:ssakin. Hampurilaisen kanssa tarjoillaan tosin usein bataattiranskalaisia vaihtoehtona tavallisille ranskalaisille. Siinä on kyllä yksi vihannes (vai juures?) jota käytetään Suomessa aivan liian vähän - bataatti on nimittäin erinomaisen maukas kaveri. Toinen täällä hyvin yleinen, mutta Suomessa ehkä jopa vähän hyljeksitty rehu on kurpitsa. Omat aiemmat kokemukseni kurpitsasta rajoittuvat koulun ruokalan salaattipöydässä tarjottuun säilykkeeseen, joka vieläkin nostattaa kauhun väreitä selkäpiissä.

Juuri nyt on Kanadassa kurpitsa-aika kukkeimmillaan, sopivasti Halloweenin lähestyessä. Me suurlähetystön suomalaiset pääsimme kokemaan pohjois-amerikkalaista (sillä tämä piirre tosiaankin yhdistää Kanadaa ja USA:a) Halloween huumaa maanantaina lähetystön virkistyspäivänä. Ohjelmaan kuului aarteen etsintää, pensaslabyrinteissä eksyilyä, heinäkärryajelu ja kaiken huipuksi oman kurpitsalyhdyn kaiverrus.

Kuten kuvasta näkyy, lähdin taiteessani old school linjalle. Raahasin mokoman mötikän kävellen keskustasta kotiin illalla (sylissä kantaen, usean vastaantulijan iloksi) ja tuolla se nyt nököttää kuistilla. Kurpitsasta koukkimani siemenet toin myös mukanani. Onnistuin viime viikonloppuna kokkaamaan syömäkelpoista thaikanacurrya, josta syystä kuvittelin muuttuneeni oman elämäni Martha Stewartiksi ja olevani kykeneväinen valmistamaan kädenkääntessä maukkaan ja kuitupitoisen välipalan paahtamalla siemenet. En rasita teitä sen enempää kyseisen kolmipäiväisen operaation surkuhupaisilla käänteillä, mutta lopputulos on pieni kipollinen puoliksi palaneita, äärimmäisen suolaisia siemeniä.

Ruoka on kaikesta huolimatta iloinen asia. Palaneenakin.

Arkea ja juhlaa

Nytpä kerron hieman tarkemmin millaista elämä täällä Ottawassa on näin ensimmäisen kuukauden ajan ollut. Niinpä, olen ollut täällä jo neljä viikkoa, uskomatonta eikö?

Aika menee kyllä nopeasti kun on säännöllinen viikkorytmi. Maanantaista torstaihin olen töissä klo 8-16.30. Perjantaisin suurlähetystössä tehdään puolikasta päivää, eli pois päästään sopivasti lounasaikaan klo 12.15. Kävelen töihin (suurlähetystö on kuvassa olevan pilvenpiirtäjän kahdeksannessa kerroksessa) n. 25-30 min, mikä tarkoittaa että herätyskello ilahduttaa minua aamuisin klo 6.40. Kuten tunnettua en todellakaan ole aamuihminen (taisin olla 12 v. kun sain isältä mukin jossa oli harvinaisen rähjäinen Ressu vieressään puhekupla "I'm allergic to mornings", eikä tilanne ole siitä juuri muuttunut), joten hieman happamalta nuo aamukävelyt toisinaan tuntuvat.

Useita aamujani on kuitenkin piristänyt eräs lehdenjakaja joka päivystää lähes joka päivä yhdessä kadun kulmassa työmatkani varrella. Aina kun hän on paikallaan otan häneltä Metro-lehden, hymyilen ja kiitän. Joka kerta hän vastaa "You're welcome, beautiful!". Viime kerralla hän jo tuli minua vastaan ja taitteli lehteni valmiiksi laukkuun sopivaksi. Siinä on kyllä ihminen jota tulee ikävä kun pakkaset alkavat ja lehdenjakajat lähtevät talviunille.

Lehdenjakajaa tai ei, töihin on silti mentävä joka aamu. Tähän asti se ei kuitenkaan ole vielä tuntunut kovinkaan raskaalta velvollisuudelta, sen verran mielenkiintoista työ on ollut. Ehkä tärkein (tai ainakin eniten aikaa vievä) työtehtäväni on erilaisten muistioiden ja raporttien laatiminen. Esimerkki ensimmäiseltä työviikolta: Kanadan ulkoministeri Cannon vieraili Suomessa syyskuun puolivälissä (nyt käsi rehellisesti sydämellä, kuinka moni tiesi tämän? Niinpä.) ja tapasi Suomen ulkoministerin sekä pääministerin. Tätä vierailua varten me suurlähetystössä raavimme kasaan läjän muistioita jotka selvittivät Kanadan viimeaikaisia tapahtumia mitä tulee taloustilanteeseen, sisä- ja ulkopolitiikkaan ja niin edelleen. Minä päädyin laatimaan raporttia Kanadan tämän vuotisesta G8-puheenjohtajuudesta. Jaa mistä? Niinpä niin, ei ehkä etukäteen ajatellen meikäläisen vahvinta osaamista tuo politiikan tuntemus (sori vaan isä), mutta tästäkin selvittiin ja uutta opittiin.

Uuden oppiminen on tosiaan haastavin, mielenkiintoisin ja myös palkitsevin osa tätä työtä. Ja minähän olen aina viihtynyt suht hyvin koulussa, joten yhtälö pitäisi olla toimiva. Raporttien lisäksi mm. istun EU-kokouksissa ottamassa muistiinpanoja ja autan tapahtumien järjestämisessä. Työtehtävät varmasti tulevat vaihtelemaan paljon tilanteen mukaan, mikä taannee mielenkiinnon säilymisen jatkossakin.

Eihän elämä täällä tietenkään yhtä työn tekoa ole. Hupaisaa kyllä noudattaa vapaa-aikakin usein aika tarkkaa aikataulua ja rutiineja alkaa pikkuhiljaa muodostua. Tiistaisin esimerkiksi käymme usein elokuvissa, sillä liput maksavat silloin aina 5$ (saisi Finnkino ottaa oppia). Keskiviikkoisin taas on nimihirviö Ottawa Young Diplomats and International Students Associationin (nuoret diplomaatit, joopajoo...) pubi-ilta, jossa kokoontuu vaihteleva joukko suurlähetystöjen harjoittelijoita ja vaihto-opiskelijoita. Perjantaisin sama porukka yleensä kerääntyy jonnekin viikonlopettajaisoluselle. Lisäksi olen päätynyt jos jonkinlaisiin illanistujaisiin erilaisissa kokoonpanoissa, joten välillä tuntuu etten käy kotona kuin nukkumassa.

Nähtävästi ihmiset jotka haluavat lähteä kansainvälisiin hommiin ovat erityisen aktiivisia ja sosiaalisia, mikä nyt ei tietenkään ole mikään yllätys. Ja meidän juhlamme taitavat olla aika tyrmistyttäviä kanadalaisille: edelliset bileet päättyivät lopulta kello puoli viisi aamulla siihen että naapurit valittivat poliisille melusta. Mitään seuraamuksia poliisin käynnistä ei toki tullut, ainoa kommentti jonka he antoivat oli "Öööö kuuntelettekste Aha:ta???". Tähän juhlapaikan asukkaat totesivat "Joo, mut me ollaan pohjoismaalaisia!". Mitäpä siinä poliisilla lisättävää.

Toto, I've a feeling we're not in Europe anymore...

Terve taas! Älkää hämmentykö uudesta ulkoasusta, käykää vain rohkeasti peremmälle! Uuden reissun ja uuden mantereen kunniaksi (ja koska blogger poistaa vanhat templatet käytöstä) laitoin blogin uuteen uskoon. Huomatkaa taustalla lentelevät vaahteranlehdet - ettei vain olisi harkittu juttu... Taisin myös osata poistaa kommentointirajoitukset, eli nyt kaikkien pitäisi pystyä kommentoimaan tänne halutessaan. Tämä on sallittua ja jopa suositeltavaa silloin tällöin jottei kirjailijalle tule motivaatiopula lukijoiden puutteessa.

Olen nyt asunut lähes viikon Ottawassa ja alan pikkuhiljaa toipua alun hässäkästä. Matka meni hyvin, mitä nyt nukahdin Detroitin lentokentälle ja eksyin Ottawassa aluksi väärään hotelliin. Heräsin kuitenkin tarpeeksi ajoissa ehtiäkseni Detroitissa koneeseen ja oikea hotellikin löytyi pienen selvitystyön jälkeen. Niinpä vajaan vuorokauden matkustuksen jälkeen pääsin vihdoin nukkumaan.

Hupaisaa kyllä ensimmäiset ihmiset jotka tapasin Ottawassa olivat taksikuski jonka veli asuu Ruotsissa (missä hän myös usein käy) sekä hotellin respa joka oli ollut töissä Turussa. Missäpä muualla. Ihmiset ovat yleisesti ottaen todella ystävällisiä täällä, mukaan lukien työkaverini sekä uusi kämppikseni.

Löysin asunnon lopulta aika helposti. Sovin heti maanantaina muutamia näyttöjä tiistaiaamulle ja iltaan mennessä olin jo muuttanut. Kämppikseni on opiskelijapoika joka alivuokraa minulle toista makuuhuonetta. Huone ja asunto ylipäänsä on aika pieni, mutta varsin kotoisa. Huone ei ollut alunperin kalustettu, mutta kun tulin matkatavaroineni paikalle oli sinne jo ilmestynyt runkopatja, pöytä, lamppu ja vaaterekkejä. Seinälle oli ripustettu taulu ja kaiken huipuksi sänkyyn oli pedattu valmiiksi lakanat. Aika liikuttavaa. Jos vain jostain vielä löydän pienen lipaston, on sisustus täydellinen.

Asunto sijaitsee rauhallisen kadun varrella aivan Chinatownin ja Little Italyn kyljessä. Pienen tarkastuskierroksen jälkeen alue vaikuttaa hyvin sympaattiselta, eikä ainakaan halvasta kiinalaisesta take awaysta tule pulaa. Töihin kävelee rauhallista tahtia n. 30 min, ja tarvittaessa bussi kulkee lähes ovelta ovelle. Jakkupuvut ovat toistaiseksi jääneet naulaan, sillä täällä on koko viikon ollut 30 astetta lämmintä. Pävin ja öin. Olihan se komiaa ensimmäisenä työpäivänä raahustaa ovesta sisään hikeä silmistä pyyhkien. Onneksi ilmastointi sisätiloissa on useimmissa virastoissa ja liikkeissä pakkasen puolella, joten muutaman minuutin vilvoittelun jälkeen jaksaa raahautua taas pari korttelia eteenpäin.

Tänään alkoi pitkä viikonloppu (maanantaina on Labour Day), joten luonnollisesti eilen illalla myrskysi ja ilma kylmeni. Eipä silti pahemmin haittaa, ihan mukavaa vaihtelua kun ulkona voi olla sulamatta siihen paikkaan. Töissä on kaksi muutakin harjoittelijaa joiden kanssa varmaankin kehitämme jonkinlaisen suunnitelman tälle ruhtinaalliselle minilomalle. Olin todella positiivisesti yllättynyt siitä etten olekaan ainoa harkkari täällä, kuten pelkäsin. Työkavereiden ja muiden kv-harjoittelijoiden (joita suurlähetystöistä pullistelevassa kaupungissa piisaa) avulla tännehän saattaa jopa saada kehitettyä jonkinlaisen sosiaalisen elämän. Mutta kuten sanottu: leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa ainakin näin alussa siltä että Kanadaan on mahdollista kotiutua. Epäilemättä koti-ikävä iskee viimeistään syksyn pimetessä, mutta onneksi Skype on keksitty. Kyllähän sen toki huomaa ettei tässä enää Euroopassa olla, ja näin loppuun haluankin vielä koota pienen listan ensimmäisen viikon huomioista:

• Kadut ovat täällä todella pitkiä. Juuri kun luulit olevasi perillä tajuat että vasta puolimatka lähestyy.
  
• Kukaan ei asu kaupungin keskustassa vaan kaikki elämä keskittyy lähiöihin.
• Setelit ovat hervottoman leveitä eivätkä mahdu suomalaiseen lompakkoon kunnolla.
• Käytössä on 25 sentin kolikko, eli quarter. Tämän havaitsin sekoitettuani quarterit kymmensenttisiin ja maksettuani tyylikkään tipin miehelle jolta ostin pienen kulhollisen keittoa.
  
• Roskapussit viedään sunnuntai-iltana kadun reunaan josta jäteauto kokoaa ne pois maanantaiaamuna.
  
• Kanadalaiset ovat jotenkin onnistuneet kehittämään elmukelmun joka tulee suosiolla ulos pakkauksesta.
• Kaikki pakkaukset (ruoat, pesuaineet yms.) ovat tuplasti isompia Eurooppaan verrattuna.
  
• Vessapaperi on todella ohutta.
• Oravat ovat mustia ja kiipeilevät seinillä.

Jotta sellaasta.

Ei se tainnutkaan olla siinä...

Voi pyhät pyssyt, nyt on kuulkaa sillä lailla että tämä blogi taitaa kuitenkin jatkua tulevaisuudessa. Kuten useimmat varmasti jo jatkuvan kehuskeluni takia tietävät vaihdan syyskuun alusta manteretta. Ensimmäistä kertaa! Juuri tajusin etten ole koskaan ollut Euroopan ulkopuolella, jaiks. Kesän ajan aion pitää taukoa blogin kirjoittamisessa (paitsi jos joudun purkamaan graduahdistustani julkisesti), mutta jatkan näitä raapustuksia sitten syksyllä.

Ai niin, melkein unohdin kertoa mihin menen. Olen siis lähdössä harjoitteluun Suomen suurlähetystöön Ottawaan Kanadaan. Eipä tullut mieleenkään keväällä kun piruuttani hain paikkaa että päätyisin sinne loppujen lopuksi lähtemään. Toisaalta paikkaan nähdäkseni haastateltiin ainoastaan minut, joten epäilen vahvasti että tällä kertaa määrä korvasi laadun hakijoissa.

Äh, ihan sama. Mä oon paras! ;D

Tilinpäätös

Nyt on kuulkaa lähdön hetki lähellä. Jollei Islannin tulivuori päätä aloittaa uutta rynnäkköä sodassaan ilmakehää ja lentoliikennettä vastaan, olen neljän päivän kuluttua tähän samaan aikaan jo Suomessa. Hämmentävää. En tiedä olenko siirtynyt suoraan kieltämisestä hyväksyntään, vai olenko vain niin turta viime viikkojen kiireestä etten enää osaa panikoida, mutta varsin rauhallisena odotan kotiinpaluuta. Eikä varmasti ainakaan haittaa että sain suostuteltua Anni K.:n tulemaan näiksi viimeisiksi päiviksi Glasgowhun ja lentämään kanssani kotiin. Kauhulla kyllä aiemmin odotin yötä Edinburghin lentokentällä (lento lähtee niin aikaisin aamulla että yö olisi ollut pakko viettää Costa Coffeen penkeillä nuokkuen), mutta Annin voimalla selviän varmasti :)

Ajattelin että näin lopun alkaessa olisi hyvä tehdä pikainen yhteenveto Glasgown/Skotlannin/Britannian plussista ja miinuksista jotta voimme täysin objektiivisesti (olenhan itse sekä syyttäjä, puolustusasianajaja että tuomari) päättää kannattaako tänne tulla toistekin.

Positiiviseen fiilikseen on mukavampi lopettaa, joten aloitetaan asioista joita ei toiste tarvitse nähdä ja/tai kokea:

- Hanat. Miksi oi miksi kylmä ja kuuma vesi tulee erillisistä hanoista? Ja meidän kämppämme erikoisuushan on että kaikki vesi tulee samasta hanasta mutta erillisinä noroina. Harvinaisen pieni askel ihmiskunnalle ja insinööritaidolle, mutta epäilemättä suunnaton harppaus Britannialle.
- Maksaminen paikallisbusseissa. Jostain syystä kuskit eivät täällä kykene käsittelemään rahaa vaan kyydistä pitää maksaa tasarahalla. Tästä syystä keskivertobritin lompakko painaa kilosta kahteen.
- Byrokratia. Opiskelijavapautuksen saaminen kunnallisverosta vaati Ansku-paralta kymmenkunta käyntikertaa verotoimistoon ja kun homma saatiin vihdoin selvitettyä tuli postitse kuusi erillistä vapautuskirjettä. Eihän yksi voi mitenkään riittää.
- Mäet. Yliopisto on mäellä, me asumme mäellä ja matkanvarrella on kaupanpäällisiksi vielä yksi mäki. Aivan sama millainen ilma on, yliopistolle meneminen aiheuttaa aina tuskanhien. Ei meillä lättänällä länsirannikolla...
- Strathmoren karaoke. Joku kultakurkku siellä rääkyy parhaillaankin. Ilmeisesti jonkinlainen sunnuntai-iltapäivän spesiaali.

Asioita joita ehdottomasti tulee ikävä kun pois lähden:

+ Kohteliaisuus. Lukuunottamatta yhtä yrmyä kahvilatätiä yliopistolla ihmiset täällä ovat niin kohteliaita ja mukavia.
+ West End. Glasgown keskustassa on energinen ilmapiiri, mutta ehdottomasti West End on kaupungin helmi. Täällä on ollut hyvä asua.
+ Kaupat. En ole mikään megashoppailija, mutta jopa minä osaan arvostaa sitä että on valinnanvaraa. Ja Suomen hintataso pistää varmasti nikottelemaan ennen kuin siihen taas tottuu.
+ Luonto. Skotlanti on mieletön! Jos vaan ilmat yhtään suosii niin tämä on varmasti yksi maailman kauneimpia paikkoja. Eilen kävimme päiväretkellä Arran saarella joka oli kuin Skotlanti pienoiskoossa: on merta, vuoria, metsiä, linnoja, viehättäviä kyliä, pubeja. Melkein voi sanoa että pubit on täällä osa luontoa.
+ Elämän helppoutta. Vaihto on ollut täydellinen tekosyy ottaa etäisyyttä opiskelusta, valmistumisesta ja kaikesta siihen liittyvästä stressistä. Elämä ilman paineita on ehkä utopiaa, ja pianhan tämä kupla puhkeaa, mutta pieni breikki on tehnyt hyvää.
+ Ja sokerina pohjalla: ystävät. Niin siirappista kuin se onkin niin ihmiset tekee paikan. Toivon ja uskon että vielä tapaamme uudestaan. Eihän rajoitteena ole kuin aika ja raha :)

Lyhyen harkinnan jälkeen tuomari toteaa että listatut miinukset ovat vain pikkuharmeja, eivät todellisia ongelmia. Plussat siis voittavat ylivoimaisesti. Glasgow ja Skotlanti ovat ehdottomasti käymisen arvoisia ja tämä kevät on ollut yksi parhaita jaksoja elämässäni. Nyt lähden viettämään sen viimeisiä päiviä ja yritän nauttia joka hetkestä!

On ollut ilo harrastaa yksipuolista viestintää kanssanne. Kuulumisiin taas!

Irlanti

No niin, nyt on sitten Irlanti nähty. Ja olipahan mainio reissu! Reilussa viikossa ehdittiin kiertää käytännössä saaren pohjoispuolisko reittiä Belfast-Galway-Dublin-Belfast ja nähdä ihan kiitettävästi upeita maisemia, hupaisia ihmisiä ja pubi jos toinenkin. Ja aivan järjetön määrä lampaita, ylläripylläri. Koska yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja mun runosuoneni on aika pahasti kuivunut, tässäpä muutama otos matkan varrelta.

1. Dublinissa Annen ja Anneken kanssa. Osuipa hevoskärrytkin kuvaan.


2. ja 3. Guinnessia ja irkkumusaa livenä Irlannin vanhimmassa pubissa. Tästä ei ilta parane!

4. Yksi monista pikinikeistä, tällä kertaa Dublinin Trinity Collegen puistossa.


5. Hanna ja kallionkielekkeellä roikkuva esihistoriallinen linnake Aran saarilla.

6. Ja siinä oli sitten sadan metrin suora pudotus Atlanttiin.








7. Pyöräilyä ympäri Aranin pääsaarta.


8. Vetten päällä kävelyä, Galway ja Atlantti.





9. Galway.


10. Tuulinen itärannikko.






11. Giant's Causeway.

12. Black Taxi Tour Belfastissa, eli opastettu kierros Pohjois-Irlannin ongelmaiseen lähihistoriaan ja sen edelleen muurilla jaettuun pääkaupunkiin. Kuskin nimi oli Patrick, kuinkas muuten.

Spring breakin hyytävä alku

Onpas tullut vähän taukoa tähän kirjoittamiseen, pahoitteluni kaikille (oman arvioni mukaan max viidelle ihmiselle) jotka näitä sepustuksia joskus käy lukemassa. Ei niin että yrittäisin mitenkään selitellä, mutta ensin Elli ja Mona kävi viikon verran piristämässä eloani Glasgowssa, sitten seurasi erinäisiä retkiä (mm. Stirlingiin ja pahamaineiseen Glasgown East Endiin jalkapallo-ottelua katsomaan) ja juhlia, minkä jälkeen piti taas raapia kasaan yksi essee (tällä kertaa irlantilaisista keskiaikaisista kiviristeistä; meikäläisen taidehistorian kiintiö on aika lailla täynnä pariksi vuodeksi eteenpäin), ja sitten alkoikin spring break eli kevätloma ja äiti tuli käymään.

No jaa, mitäs sitä turhia kaunistelemaan: täällä on siis vaan ollut liian kivaa että olisin ehtinyt ja viitsinyt kirjoittaa blogia. Njähnjäh :)

Se että nyt pitkästä aikaa kirjoitan ei suinkaan tarkoita että elämä yhtäkkiä olisi muuttunut tylsäksi, vaan kertoo lähinnä ylikehittyneestä velvollisuudentunnostani taidettani ja yleisöäni kohtaan. Tai sitten tekosyyt vain loppuivat kesken. Spring break nimittäin alkoi reilu viikko sitten. Ja olipa kyllä hyytävä alku: juuri kun luulin kevään vihdoin voittaneen, niin annas olla kun kevätloma koitti niin ensimmäiset kolme päivää tuli vettä, lunta ja räntää kuin aisaa. Ja tottakai tämä takatalvi osui juuri äidin pikavisiitin kohdalle. Päätin kuitenkin uhmata luonnonvoimia ja lähetin molemmat talvitakit äidin mukana Suomeen.

Meidän äiti se on kyllä muutenkin yksi maailmanhistorian epäonnisimmista matkailijoista. Ei riittänyt että sää oli kamalampi kuin kertaakaan aiemmin koko sinä aikana minkä olen Skotlannissa viettänyt, vaan sen lisäksi äiti sai ruokamyrkytyksen. Ja mätänä kirsikkana homeisen kakun päällä oli lauantain esitys - ainoa syy siihen että loma jäi niin lyhyeksi - peruttu. Onneksi sentään viimeiset puolitoista päivää aurinko paistoi, mutta todisteita tästä ihmeestä ei jälkipolville jää koska tietenkään kameraa ei enää siinä kohtaa kannettu mukana.

Äiti lähti torstaina kotiin, ja sen jälkeen on aika pitkälti vaan lihottu ja löhötty. Perjantaina katsottiin oikein urakalla elokuvia, ja eilen kaverit tulivat meille pääsiäispäivälliselle. Ei, Ansku ja minä emme todellakaan laittaneet ruokaa 13:ta hengelle, vaan kaikki toivat jotain itsetehtyä tullessaan. Meidän panoksemme oli suklaakakku. Ja hyvät pidot oli!

Ja jotta kateutenne vielä entisestäänkin lisääntyisi, haluan kertoa että torstaina lähden Hannan, Annen ja Anneken kanssa reiluksi viikoksi Irlantia kiertämään. Perjantaille on Belfastiin luvattu 13 astetta lämmintä ja auringonpaistetta. Suomessa vissiin sataa?

Viikon epäonnisin: meidän äiti.

Glaswegians

Sanotaanpa briteistä mitä tahansa, niin brittiläinen kohteliaisuus on kyllä ihanaa. Kertaakaan vielä en ole saanut ovea naamaani, kuten niin usein muuten hyvin rakastetussa koto-Suomessa käy, vaan kaikki ihmiset iästä ja sukupuolesta riippumatta pitävät ovea auki perässätulijalle vaikka tämä olisi vielä metrien päässä ovelta. Lisäksi nämä kummajaiset kiittelevät koko ajan, sanovat 'please' joka väliin (aika kuvaavaa että suomen kieli ei tuota sanaa edes sisällä...), ja voi hyvänen aika mitä kaikkea ne pyytävätkin anteeksi! Jos tönäisen jotakuta vahingossa ohikulkiessa, en tosiaankaan saa mulkaisua vaan anteeksipyynnön. Jopa oma suomalainen klassinen anteeksipyyntöni 'oho!' on vaihtunut hieman parempaan versioon 'oh, sorry!', ja muistan ainakin joka toinen kerta sanoa 'please' kun pyydän/ostan jotakin. Vaikka töitä onkin vielä tehtävä niin edistystä on siis huomattavissa.

Toisaalta en tiedä kuinka tervettä tämä touhu täälläkään aina on. Usein nimittäin ihmiset kiittelevät kun pääsevät jälkeeni esim. pankkiautomaatille. Ehkä muutaman kerran on tehnyt mieli sanoa että 'juu, ole hyvä vaan, mutta seuraavasta käyttökerrasta perin sitten maksun', ihan vaan nähdäkseni miten ne siihen reagoisivat. Tarpeetonta tai ei, epäilen silti että kulttuurishokki iskee aika rankasti kun tulen takaisin Suomeen ja ensimmäinen ovi lävähtää lärviini.

Vaikuttaa sitä paitsi siltä että Glasgown asukkaat (eli 'Glaswegians') ovat erityisen mukavia jopa Brittein saarten mittakaavalla mitattuna. Ei tarvitse montaa sekuntia eksyneen näköisenä palloilla kaupungilla kun jo ensimmäinen ohikulkija kysyy voiko olla jotenkin avuksi. Pari päivää sitten eräs mies lahjoitti minulle paikallisliikenteen päivälippunsa kun näki minut seisomassa pysäkillä. Ja vaikka aluksi sitä karsastinkin, niin jotenkin sydäntä kyllä lämmittää kun sedät ja tädit puhuttelevat kaupoissa ja kahviloissa minua nimellä 'love'. 'What would you like love?' 'What can I get you love?' 'Just help yourself for a refill love!' Hih, melkein tekee mieli niiata niksauttaa tuollaisen jälkeen... Muita hellittelynimiä joita olen 'loven' lisäksi saanut tähän mennessä osakseni ovat 'dear', 'sweetheart' ja 'lovely'. Ei hassumpi saldo.

Yhtä asiaa silti edelleen ihmettelen, nimittäin missä kaikki läskit luuraa? Sillä Glasgow on Britannian epäterveellisin kaupunki: ihmisten elintavat ovat täällä erityisen huonot (mitä tahansa saa uppopaistettuna, mukaanlukien suklaapatukoita), ja tietyillä alueilla miesten eliniän odote on kuulemma Euroopan matalin, alle 60 vuotta. Meikäläiset tosin harvemmin käyvät noilla kaupungin hämärämmillä alueilla. Yliopisto sijaitsee Glasgown West Endissä, jossa myös Anskun kanssa asumme, kuten useimmat opiskelijat. West End on hyvinkin 'posh', eli fiiniä seutua (vaikka aina sitä ei asunnoista pystykään päättelemään...), ja varsin turvallinen myös. Meidän alueemme nimi on North Kelvinside. Ansku kerran alkuaikoina erehtyi kertomaan jollekulle paikalliselle että asuu Maryhillissä, mutta tämä erehdys oikaistiin nopeasti hyvin painokkain sanoin kun selvisi missä Ansku todellisuudessa asuu. Ilmeisesti Maryhill on astetta epäilyttävämpää seutua, ja North Kelvinsidea ei tosiaankaan kannata erehtyä haukkumaan siksi. Siinä on vissi ero asuuko North Kelvinsidella West Endissä (cool) vai Maryhillissä North Sidella (yäk!). 'Mä missään Maryhillissä asu!' Ja Maryhillin alue tosiaan alkaa kirjaimellisesti seuraavasta korttelista...

Täällä siis varsin hyvin näkyy luokkayhteiskunta katukuvassa. Köyhät ovat myös lihavia ja huonostipukeutuneita ja asuvat kaupungin huonomaineisilla alueilla. Rikkaassa/korkeasti koulutetussa West Endissa jossa lähinnä liikumme, ei kaupungin epäterveellisyys näy juuri mitenkään. Pohjoismaalainen demokratian kasvatti hämmentyy ja vaikenee.

Viikon yllättäjä: ystävällinen ohikulkija. Kuka tahansa, ne on kaikki kivoja.

Vihdoin kuvia!

Ai että laiskottaa... En tiedä kumpaa syyttäisin, viime viikon esseepuristusta vai sen jälkeen viikon jatkunutta stressinpurkuflunssaa, mutta nyt ei kerta kaikkiaan huvita tehdä yhtään mitään produktiivista. Urheasti vääntäydyin tänään yliopistolle tarkoituksenani mennä kirjastoon kärvistelemään Arts & Media Informatics -kurssin projektin kanssa, mutta sinne asti päästyäni huomasin unohtaneeni lompakon kotiin. Ja ilman opiskelijakorttia ei pääse kirjastoon. Niinpä sitten tyydyin lounastamaan ja kahvittelemaan rapiat pari tuntia, jonka jälkeen tassuttelin kotiin. Suattaapi olla että alitajunta otti ohjat käsiinsä ja torpedoi kunnianhimoisen suunnitelmani... Ainakin setä Freudilla olisi asiasta varmasti sanansa sanottavana. Loppuviikko meneekin sitten verta itkiessä kun perjantainen projektin dead line lähenee... Mutta tänään aion olla vielä täydellisen hyödytön ja ahdistua vasta huomenna. Laiskottaa itse asiassa niin paljon etten jaksa kohta enää edes kirjoittaa kokonaisia lauseita, joten luovutan tältä erää ja lataan vain muutaman kuvan jotta nekin onnettomat jotka eivät pääse stalkkaamaan facebook profiiliani saavat maistiaisen ympäristöstäni täällä.

Olen niin käsi tämän blogin kanssa etten osaa laittaa kuvatekstejä, mutta tässä pienet selvitykset kuvista ylhäältä alas:

1. Meidän porukka ensimmäisellä viikolla Edinburghissa, linnan edustalla.
2. Anneken kanssa ihmettelemässä maisemia.
3. Säkkipillinsoittaja pysähdyspaikalla keskellä ei mitään. Vain Skotlannissa...
4. Valoilmiö Isle of Skyella.
5. Ylämaiden maisemia.
6. Eilean Donan Castle. Sean Connery was here :)
7. Osa porukasta Ylämailla, takana The Three Sisters.
8. Glasgown yliopiston päärakennus. Melkein yhtä hieno kuin Oulun yliopisto...
9. Naapurustoni tammikuun alussa. Ei kovin järkyttävää näin suomalaisesta näkökulmasta, mutta voi pyhät pyssyt että täällä oltiin palasina...
10. Tyttöporukalla Loch Lomondilla.

Siinä kaikki tällä erää, mahdolliset kysymykset voi ohjata sähköpostiin ;)

Viikolla tehtyä: ei yhtään mitään. Toisaalta, nyt on vasta maanantai... Koskaan ei ole liian aikaista tuntea huonoa omaatuntoa.

Isle of Skye ja muuta mukavaa

Voi kuulkaa, unohtakaa jo Teneriffat, Mallorcat ja muut ja tulkaa Skotlantiin! On taalla meinaan niin hienoa!

Kuten edellisessa postissa mainostin, kavimme viime viikonloppuna Isle of Skyella, ja taytyy sanoa etta retki ylitti odotukset. Ajoimme bussilla Glasgowsta Skyelle todellista maisemareittia: matkalla nahtiin mm. Trossachsin kansallispuisto, Ben Nevis (Britannian korkein vuori) ja Loch Ness (tosin se hirvio ei tullut morjestamaan). Kuskina oli kunnon skotlantilais ukko joka urputti koko ajan ja uhkaili jattaa kyydista kaikki jotka eivat palaa vessatauolta minuutilleen sovittuun aikaan. Toisaalta han pysahtyi kiltisti joka toiselle nakoalapaikalle (ja niita oli paljon) jotta paasimme ottamaan valokuvia, ja kertoili karmivia tarinoita klaanisodista (the Well of the Seven Heads antanee melko selvan kuvan toiminnasta Ylamaalla...).

Saa oli koko viikonlopun taydellinen, pisaraakaan vetta ei tullut. Jokaisen mutkan takaa loytyi entista kauniimpia nakyja: kimaltavia jarvia, lumihuippuisia vuoria, peuroja laiduntamassa metsan siimeksessa, vesiputouksia, koskia, linnoja... Aika ajoin sain melkoisia Islanti flashbackeja, mutta taalla luonto on astetta vahemman karua ja siksi vaihtelevampaa. Ei olisi lainkaan hullumpi idea tehda muutaman paivan pyoraretki Trossachsin liepeilla kunhan saa tasta viela hieman lampenee. Puistossa kuulemma risteilee paljonkin pyoraily- ja vaellusreitteja, ja jos telttailu ei innosta niin useampikin linna ja kartano on muutettu nuorisohostelleiksi.

Yksi asia mika Skotlantia ja Islantia yhdistaa viela enemman kuin upea luonto on lampaat. Valkoisia pumpulitukkoja nimittain kipittaa joka paikassa. Useimpien nakemiemme lampaiden kupeissa oli sininen, punainen tai vihrea maalilaiska, ja kuskimme antoikin meille matkalla luennon lampaiden merkitsemisesta. Maalin tarkoitus on tietenkin paitsi merkita mika lammas kuuluu kenellekin farmarille, myos erottaa eri tarkoituksiin kaytettavat lampaat toisistaan. Sen lisaksi yleinen kikka on kuulemma tiettyyn aikaan vuodesta koyttaa passiin maalitorppo jotta tiedetaan mitka lampaat todennakoisesti ovat tiineina... Syksyisin lammaslauma saattaa siis olla kohtuu psykedeelinen naky.

Lampaiden lisaksi tutustuimme lahietaisyydelta erinaisiin muihin Skotlannin asukkeihin: lahella oli ettemme ajaneet kippurasarvisen vuohilauman yli, ja muutama minuutti myohemmin kaksi kotkaa nousi ilmaan suoraan bussin nokan edesta. Lisaksi pientareet kuhisivat hevosia, peuroja ja lehmia, seka Ylamaan karjaa etta normi-nautoja. Liikennetta ei tahan aikaan vuodesta ollut kovinkaan paljon, joten aika rauhallisina elukat meita katselivat kun porhalsimme ohi.

En toisaalta tieda onko Ylamaan teilla yleensakaan ruuhkaa. Teihin on nimittain maalattu keskiviivan tuntumaan lukuisia nuolia osoittamaan milla puolella tieta on tarkoitus ajaa. Luulisi tyhmemmankin tajuavan olevansa vaaralla kaistalla jos vastaan tulee samalla linjalla toinen auto. Pakko oli kysya kuskilta etta onko niilla nuolilla joku syvempi merkitys, vai onko niiden tarkoitus vain sanoa "hei tyyppi, jos ajat nyt talla kaistalla niin siirryppa osoittamaani suuntaan ja sailyt hengissa". Kuski piti kysymystani typerana ja loukkaantui kun virnistin. Henkilokohtaisesti olen sita mielta etta jos on tarvetta kilometrin valein osoittaa puoli jolla ajetaan, on jarjestelma typera. Saattaapi siis olla etta Britit itsekin tajuavat systeemissa piilevan heikkouden...

Viikolla nahtya: lammas, lammas, lammas, lehma, lammas, lammas, lehma, lammas, lammas lammas lammas...

Matkoja ja makoilua

Sanokaa mita sanotte mutta vaihto-opiskelu on rankkaa. En niinkaan viittaa talla opiskeluun - vaikka sekin hetki on edessa kun kaikki kaksi esseeta ja kaksi projektityota lapsahtaa niskaan niin etta korvat soi - vaan jatkuvaan, taukoamattomaan seuranpitoon. Olihan se tiedossa etta vaihtarin tarkein velvollisuus on viipottaa ympariinsa ja tutustua uusiin ihmisiin, ja urheasti olen katsonut kohtaloani silmasta silmaan ja... no, viipottanut. Eika kay kieltaminen, hauskaa on ollut! Olen tutustunut isoon kasaan ihania ihmisia, ja meille on muodostunut aika mukava porukka jonka kanssa reissata ja rellestaa ja ihan vaan oleilla. Mutta fakta on etta ei meikalaisen kunto kesta tallaista kauaa. Mina EN ole pirtea koko aikaa.

Kuvittelin etta ensimmainen ei-helkkari-olen-skotlannissa-vahanko-siistiiiiii -adrenaliinipiikki olisi kestanyt hieman kauemmin, mutta niinpa vaan huomasin viime viikon lopulla kaipaavani kipeasti omaa zombeiluaikaa. Siis aikaa jolloin ei tarvitse puhua kenenkaan kanssa tai ajatella mitaan, eika varsinkaan hymyilla. Mistakohan olen mahtanut karttyisyyteni peria... No, loppujen lopuksi tein vaihtarin kardinaalivirheen ja vietin lauantai-illan kotona.

Ja voin kuulkaa kertoa etta olin taas kuin uusi ihminen sen jalkeen! Tai no ylipaansa ihminen sen nuokkuvan vihanneksen sijaan joka olin ollut edellisena paivana. Niinpa suuntasin levanneena kavereiden kanssa pienelle omatoimimatkalle Loch Lomondille, Skotlannin suurimmalle jarvelle. Ja paivahan oli lahes taydellinen: ilma fantastinen, maisemat upeita, junaliput naurettavan halvat, ja paivan paatteeksi sai intialaista ruokaa. Ja mika ihmeellisinta, koko matka meni taysin sulavasti ilman minkaanlaisia kinoja vaikka seurueeseen kuului kahdeksan naisihmista! Pidan tata pienena ihmeena.

Tulevana viikonloppuna onkin sitten yliopiston International Societyn jarjestama retki Isle of Skyelle, ja sita seuraavana lahdetaan Highlandseille. Yota ollaan linnassa jossa kuulemma kummittelee. Varmastikin ihminen joka on pienena luullut aitinsa olevan noita, ja jolle samainen sekopaa on laulanut unilauluksi "they're coming to take me away, haha!" nukkuu erinomaisen hyvin kyseisessa paikassa.

Viikon ihmetyksen aihe: auringonpaiste!

15 punnalla sähköä, kiitos!

Asuttuani kaksi viikkoa Glasgowssa alan vihdoinkin olla sujut kaikkien talouttamme ylläpitävien härvelien kanssa. Kaasuliesi on jo ystäväni (vaikka edelleenkin käyn jokaisen ruuanlaittokerran jälkeen vähintään kolme kertaa kuulostelemassa ettei yksikään venttiili enää pihise) ja muistan laittaa boilerin päälle ennen suihkua. Osaan jopa laittaa lämmityksen päälle, ja sulkea ikkunat (ei ole ihan niin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa, nim. olohuoneen ikkuna raollaan kaksi ekaa päivää, ehhehe).

Vaan yksi asia pysyy edelleen mysteerinä, nimittäin brittien tapa ostaa sähköä kaupasta. Asuntomme siivouskomeron seinässä on laite johon työnnetään tikku. Tämä tikku täytyy käydä lataamassa kaupassa. Siispä kävimme muutama päivä sitten ostamassa sähköä 15 punnalla. Hämmentävää... Sen ymmärrän että puhelimeen ja nettitikkuun ladataan rahaa, mutta että sähkötikkuunkin! Systeemi on sen verran ovela että sähköhärpäkkeessä on viiden punnan hätävaranappula siltä varalta että lataaminen joskus unohtuu eikä suoristusrauta ja leivänpaahdin ( = elinehdot) pelitä. Toivottavasti en joudu koskaan selvittämään miten hätävarasähkö maksetaan.

Ilokseni voin myös raportoida että viimeisetkin lumen rippeet ovat nyt sulaneet. Brittiläiseen tyyliin alta paljastui smaragdinvihreä, millilleen trimmattu ruohomatto, ei ainuttakaan talventappamaa ruskeaa kortta. Lenkkeilijät kirmasivat samantien ulos piiloistaan, joten vastaan jolkottelee jatkuvasti kaikenikäisiä miehiä ja naisia joita yhdistää yksi tekijä: vaatetus. Joka ainoalla on nimittäin päällään shortsit ja t-paita. Omaan perusunivormuuni kuuluu farkut, saappaat, villakangastakki, paksu kaulahuivi, t-paita, neuletakki ja lapaset. Myssystä olen sentään luopunut, lukuunottamatta sadepäiviä. Tämä on ilmeisesti sitä etelän eksotiikkaa.

Viikon aforismi: ruoho on aina vihreämpää Britanniassa.

The luggage has arrived!

Hei nyt kaikki rummut soikoon! Eilen illalla klo 19.30 paikallista aikaa nain elamani kauneimman nayn. Se on iso, sininen ja sisaltaa puolet omaisuudestani. Oli hilkulla etten kapsahtanut kyynelehtien matkalaukun toimittaneen miehen kaulaan. Saatoin tosin sanoa "I'm so in love with you right now", ja sen jalkeen tuulettaa villisti...

Sanomattakin on selvaa etta paiva oli yksi elamani onnellisimmista. Ekstaattinen mielentila jatkuu yha, kiitos puhtaiden vaatteiden.

Tervetuloa Skotlantiin! Eli Miten "The Cold Snapista" Tuli "The Big Freeze"

Ah, talvi! Tuo vuodenaika jolloin luonto peittyy puhtaanvalkoisen lumivaipan alle ja ruminkin ghetto muuttuu ihmeelliseksi taikamaailmaksi. Tuo hurmaava ajanjakso jolloin lapset pyorivat onnellisina lumessa ja paasevat toteuttamaan itseaan rakentamalla mita omituisempia otuksia nuoskasta (kylla, meidan pihalla oli yhtena jos toisenakin vuonna muumeja). Tuo pirullinen patka kadotettua aikaa jolloin koko Britannia menee sekaisin ja British Airways panttaa meikalaisen matkalaukkua viikkokausia.

Viikko 1: Tervetuloa lukemaan blogiani vaihto-opiskelusta Glasgowssa kevaalla 2010!

Kuten yksinkertaisista ikkunoista voi paatella, britit tosiaan kuvittelevat asuvansa etela-Euroopassa. Koko saari on kaaoksen partaalla tuon ennenkokemattoman saailmion takia joka on mediassa muuttunut "The Cold Snapista" "The Big Freezeksi". BBC ehti itse asiassa jo julistaa etta vihdoinkin alkoi "The Big Thaw", mutta ainoa mita se todistaa on etta Britit rakastavat elottomien asioiden nimeamista ja isoja alkukirjaimia, silla tanaan on satanut lisaa lunta. Lisaksi teihin kaytettava suola on loppumassa, ja ihmiset ovat reagoineet tahan ostamalla kaupat tyhjaksi suolasta jotta edes omat rappuset pysyvat puhtaina.

Viikon saldo: suolatonta ruokaa, ei matkalaukkua, mutta 7000 eri paahtoleipavariaatiota.